Lastensuojelija (Laura Sohlberg)

tienristeys_1.jpg

Istun keskellä savuavia raunioita. Ilma täyttyy lentävistä papereista. Ihmiset juoksevat ohitseni, hälytysajoneuvojen sireenit ulvovat. Jostain kaukaa kuuluu lapsen itkua ja aikuisten kovaäänistä puhetta. Puhelin on hälyttänyt jo pitkään, mutta siihen ei ehditä vastata.

Katson sylissäni olevaa paperipinoa puristaen niitä tiukasti käsissäni. Pidän katseeni kiinni tekstissä ja yritän keskittyä lukemaan.

Jos vain suljen pois kaiken muun ympärilläni olevan ja keskityn tähän, niin pysyn kasassa. On pakko pysyä...

Ajatus harhailee, mieli on väsynyt. Oksettaa…

Minulla ei ole aikaa näille mustille hetkille, on jaksettava jatkaa.

Tekemättömiä töitä on viikoiksi eteenpäin, mutta nyt tämä on saatava valmiiksi.

Keskityn hengittämiseen, katson eteeni.

                  …hengitän sisään ja ulos, sisään ja ulos….

-----

Kolmantena päivänä huomaan eron kehossani. Kävely on kevyempää, hartiat ovat laskeutuneet paikalleen. Olen ensin ihmeissäni, mutta sitten ymmärrän.

Suojamuurini on poissa. En tarvitse sitä enää. Se kaikki, mikä on ympäröinyt ja kuormittanut minua vuosien ajan, on poissa.

Haarniskani on tarpeeton.

 

Hengitän raitista ilmaa keuhkot täyteen ja jatkan huokaisten eteenpäin.

Minä selvisin siitä. Selvisin hengissä. Eikä kukaan muukaan kuollut minun vahtivuorollani.

 

Ajatus saavuttaa ymmärrykseni. Minä selvisin…

Minä kaiken pahan ruumiillistuma ja yleinen sylkykuppi.

Minä lastensuojelun sosiaalityöntekijä, jonka vilpitön halu oli auttaa lapsia ja heidän perheitään.

Minä lastensuojelijaksi lähtenyt.