Kohtaamisia (Anni Sunervo)

Anni blogi2.jpg

Jo huoneeseen astuessa asetelma ohjaa tilannetta: massiivinen pöytä keskellä huonetta, sen takana tietokone, jonka taakse on helppo piiloutua, ja minä, kuraattori, istumassa pöydän takana. Nuori astelee huoneeseen ryhti kumarassa ja välttelee katsomasta silmiin, niin teen minäkin – tilanne tuntuu epämukavalta, olemme vieraita toisillemme. Nuori istuutuu, aloitan keskustelun: ”Niin, opettajasi pyysi sinua tulemaan luokseni juttelemaan noista poissaoloista. Kerrotko vähän, mistä ne johtuvat?”. Nuori on hiljaa, katselee lattiaan ja mumisee jotain. Mielessäni tuskailen, että taas tällainen tapaaminen: minä tivaan, nuori on hiljaa ja asiat jatkuvat ennallaan, kun ovi sulkeutuu. Seuraavan kerran tapaankin nuorta hänen tullessaan allekirjoittamaan oppilaitoksen keskeytyshakemusta.

On kesä, istumme hiekalla viltin päällä kasvot aurinkoon päin ja kuuntelemme, kun aallot lyövät rantahiekkaan. Kun nuori näki ensimmäisen kerran rannan, hihkaisi hän ilosta ja kertoi paikan muistuttavan Mogadishun rantoja, niitä, joista hän näki enää unia. On aikaa ja tilaa, ei tarvitse sanoa mitään, hiljaisuus ei ole painostavaa. Nuori aloittaa kuitenkin keskustelun, mieltä on painanut pitkään eräs arka asia. Juttelemme, puhumme, mitä tunteita asia nuoressa herättää, millaista apua hän minulta toivoisi ja sovimme, miten lähdemme asiaa yhdessä ratkomaan. Illalla katselen salin toiselta puolelta, miten vapautuneelta nuori näyttää osallistuessaan nuorten suunnittelemaan illanviettoon tanssin ja yhteisleikkien muodossa.

Yllä olevat kaksi skenaariota ovat mukaelmat tosielämästä nuorten parissa tehtävästä työstä. Kummassakin tapahtuu kohtaaminen nuoren ja ammattilaisen välillä. Ammattilaisen on tarkoitus auttaa ja tukea nuorta haastavassa elämäntilanteessa. Mikä näitä tilanteita erottaa toisistaan? Ensimmäisessä sekä nuori että ammattilainen ovat kuin nurkkaan ahdettuina, tilanne on saneltu ulkoapäin, kun opettaja on lähettänyt nuoren kuraattorin vastaanotolle ”puhutteluun”. Kumpikaan ei koe olevansa toimijana tilanteessa, eikä se anna mahdollisuutta rentoon tutustumiseen ja luottamuksen syntymiseen. Ammattilainen häviää asiantuntijaroolinsa taakse ja nuori reagoi tilanteeseen olemalla hiljaa, miten muutenkaan?

Merenrannalla ollaan tasavertaisempina, minut ja hänet erotteleva pöytä on poissa ja olemme tässä vapaaehtoisesti. Olemme käyttäneet aikaa tutustumiseen: olemme tavanneet nuoren kotona, laittaneet ruokaa yhdessä, käyneet kävelyllä ja hoitaneet paperiasioita eri virastoissa. Hän on kertonut perheestään ja ikävästä, mutta myös tulevaisuuden haaveista. Kun tiedän, mistä hän unelmoi ja mitä tavoittelee, voin auttaa häntä näitä kohden. Kun tavoitteet lähtevät nuoresta itsestä, on motivaatio työskennellä näitä kohti aivan eri tasolla, kuin tilanteessa, jossa tavoitteet ovat ulkoapäin sanellut. Olemme molemmat sitoutuneet tähän, osallisina, minä auttamaan ja tukemaan, ja nuori rakentamaan itse aktiivisesti omaa elämäntarinaansa.

Kokemus osallisuudesta syntyy kohtaamisissa. Siihen liittyy vastavuoroisuutta, vapaaehtoisuutta ja kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Osallisuuden kokemiseen ei tarvita aurinkoa ja hiekkarantaa vaan myös siinä pienessä työhuoneessa on mahdollista kohdata ihminen ihmisenä. Ja jos aurinko sattuisikin paistamaan, ei mikään estä yhdessä avaamasta työhuoneen ovea.

Kohtaamisiin,

Anni, Osallisuuden ajan projektipäällikkö