Kuka lastensuojelua kehittää? (Anna Rautiainen)

Annan blogiin.jpg

Mieleeni palaa tuttu tilanne. Kuinka tervehdin, hymyilen ja istun alas. Kuuntelen, olen läsnä ja kiireetön. Todellisuudessa olin jo myöhässä. Todellisuudessa minun oli vaikea tyhjentää ajatuksiani edellisestä tapaamisesta. Oli vaikeaa muistaa, mitä juuri äsken luin, kenen tapaamisesta olikaan nyt kyse, mitkä asiat piti muistaa kysyä. Minua vaivasi se, että jouduin vilkuilemaan kelloa. Puhelimen näytölle oli kertynyt viisi vastaamatonta puhelua, useita soittopyyntöjä ja ääniviestejä, joita en ollut ehtinyt aamulla purkaa ennen ensimmäistä tapaamista. Minua vaivasi se, että kalenteriin varatut kiireellisten asioiden hoitamiseen varatut ajat olivat jo täynnä kuukauden eteenpäin. En halunnut selitellä, että pian meidän valitettavasti täytyy lopettaa ja jatkaa näistä asioista seuraavalla kerralla, johon tiesin olevan kohtuuttoman pitkä aika.

Nyt muistelen kokemuksiani töistä tilassa, joka on täynnä nuoria aikuisia. Heillä on paljon kokemusta siitä, mitä on olla lastensuojelun asiakkaana. Nyt minulla on todellisuudessa aikaa ja rauha keskittyä kuuntelemaan ja kuulemaan. Näin haluaisin kohdata jokaisen lapsen ja nuoren sekä heidän perheensä. Nuoret kertovat, kuinka merkityksellistä aika on, juuri se, minkä muistan usein olleen vähissä. Kuinka tärkeää heille asiakkaina on kohtaaminen ja inhimillisyys, mikä työntekijästä tulisi välittyä tapaamisten aikana. Nuoret puhuvat siitä, miten luottamuksen rakentaminen aloitetaan ihmissuhdetta rakentamalla. Sitä on mahdotonta tehdä, ellei työntekijä ole kohtaamisissa läsnä, kiireetön ja anna itsestään vuorovaikutuksessa. Nyökkään ja samalla olen hämmentynyt siitä, miten pitkälle nuoret ovat miettineet asiaansa. Miten hienosti he jäsentävät kokemiaan kohtaamisia ja erittelevät sitä, kuinka merkityksellisiä pienet asiat ovat. Mistä syntyy se tunne, että sosiaalityöntekijä haluaa tietää sinusta enemmän, kuin mitä papereissa lukee. Tämä kohtaaminen heidän kanssaan on vasta alussa, mutta se on jo nyt osoittautunut hyvin merkittäväksi minulle.

Nuoret kertovat siitä, miten heillä on turvallisempi olo, kun he tietävät, kuka heidän sosiaalityöntekijänsä on ja voivat luottaa häneen. Turvallisuuden tunteeseen vaikuttaa oleellisesti, että nuoret tietävät myös omat oikeutensa. Havahdun siihen, etten omassa työssäni varmaankaan ole kiinnittänyt tähän asiaan riittävästi huomiota. Monet asiat, jotka ovat minulle itselleni arkipäivää, eivät ole sitä ihmisille, joita kohtaan. Vaikka kuinka tuntuisi, että toistan itseäni tapaamisesta toiseen, ymmärrän todella, kuinka merkittävää on, kun ei tiedä omista oikeuksistaan. Se synnyttää pelkoja ja epävarmuutta ja saa kenet tahansa varuilleen. Sille pohjalle on mahdotonta rakentaa luottamusta. Kokemuksissa kuulen selkeitä toiveita. Jos nuori ei tiedä, mistä tapaamisella puhutaan ja neuvottelussa on tarkoitus päättää isoista nuoren elämään liittyvistä asioista, ei hänelle voi syntyä kokemusta kuulluksi tulemisesta ja siitä, että pystyisi vaikuttamaan omaan elämäänsä.

Tässä istuessani on kuin peilaisin itseäni ja toimintaani kirkkaassa valossa valtavan suuren peilin edessä. Mutta se peili on hyvin armollinen, inhimillinen, keskusteleva ja lempeä. Peili antaa aikaa pohtia sitä, miten juuri minusta välittyy inhimillinen kuva ulospäin? Mikä lapselle ja nuorelle kertoo siitä, että haluan hänen parastaan? Että uskon häneen ja että minuun voi luottaa? Monet asiat ovat itsestään selviä ja niiden pitäisi toteutua automaattisesti. Ne ovat pieniä asioita, kuten nuoret kertovat: kysytään mitä kuuluu, varataan tutustumiselle aikaa ja tavataan muutenkin kuin silloin, kun on pakko päättää jotain. Kuitenkin niin monella on kokemuksia siitä, ettei ole tullut kuulluksi ja ymmärretyksi. Kokemukselle siitä, ettei nuori koe sosiaalityöntekijän olevan puolellaan, luotettava ja tavoitettavissa, täytyy tehdä jotakin.

Päätän, että minun on jatkossa pysähdyttävä pohtimaan tätä kaikkea ja jokaisen tapaamisen kohdalla erikseen. Ja kun en tiedä vastausta, minun on kysyttävä nuorelta itseltään. On työntekijän vastuulla rakentaa yhteys, oltava samaan aikaan sinnikäs ja herkkä. Ennen kaikkea on varattava riittävästi aikaa tämän yhteyden luomiseksi. Työpaineen alla ajan järjestäminen on haaste, mutta katselen sitä haastetta nyt uusin silmin. Koin olleeni lasten ja nuorten asianajaja, mutta mitä merkitystä sillä on, jos he, joista kannoin huolta, kokivat minut etäisenä ja uhkaavana.

Näiden kokemusten kuuleminen tekee kipeää, mutta ihailen suuresti nuorten rohkeutta ja määrätietoisuutta. Sitä intoa ja energiaa, jolla he haluavat muuttaa tulevien lastensuojelun asiakkaiden kokemuksia paremmiksi. Tunnistan monia asioita ja ilmiöitä lastensuojelusta: niitä, joissa on vielä kehitettävää, mutta myös paljon sellaista, mistä lastensuojelun asiakkaat ovat kiitollisia. He arvostavat monia kohtaamiaan työntekijöitä ja kertovat, missä on heidän kohdallaan onnistuttu. On myös upeaa kuulla, mikä on vienyt heitä eteenpäin. He ideoivat ja vaihtavat ajatuksia, kommentoivat toistensa kertomuksia ja heittelevät ilmoille ratkaisuehdotuksia. Minusta heidän tulisi istua useammin samassa huoneessa ammattilaisten kanssa. Lastensuojelua varmasti kehitetään jokaisessa kunnassa ja yksikössä, järjestetään koulutuksia ja yhteiskehittämispäiviä. Mutta kuinka moneen päivään osallistuvat he, joilla on kokemusta siitä, mitä on olla lastensuojelun asiakkaana?

Uskon, että ammattilaisten ja asiakkaiden yhdessä asioiden äärelle kokoontuminen toisi tuplasti enemmän näkemyksiä, kokemuksia ja uusia ajatuksia. Se mahdollistaisi myös konkreettisten ideoiden viemisen suoraan asiakastyöhön. Kuten sen varmistaminen, että myös lähipiiriä autetaan kriiseissä ja perheenjäsenet saavat riittävästi oikeanlaista tukea. Nuori ei saa joutua kokemaan, että hänen täytyy huolehtia lähipiirinsä voinnista. Nuorella tulee olla tieto, mihin asioihin voi tulevaisuudessa vaikuttaa ja mitkä ratkaisut eivät ole hänen käsissään. Nuoret tuovat esiin senkin, kuinka tärkeää on valmistella työntekijöiden vaihtuminen ja sen herättämät tunteet nuoren kanssa. Nuorilta löytyy ymmärrystä siihenkin, etteivät ammattilaiset aina onnistu työssään niin hyvin kuin pitäisi. Mutta silloinkin, kun työntekijä tekee virheitä tai hän toimii väärin, häneltä löytyy ammattitaitoa pyytää nuorelta anteeksi.

Mielestäni meillä on Suomessa hyvä ja toimiva lastensuojelulaki. On jokaisen työntekijän, työparin ja esimiehen vastuulla, että sitä toteutetaan jokaisen lapsen ja nuoren kohdalla. Olen vaikuttunut, innoissani ja haluan tulevaisuudessakin olla mukana tekemässä vaikuttavampaa lastensuojelua yhdessä asiakkaiden kanssa!

Anna Rautiainen, Osallisuuden ajan hallituksen jäsen