Yhteisellä matkalla

Kesäloman aikatauluttomuus, aamuissa viipyileminen ja heinäkuun helteinen pysähtyneisyys on jäänyt mielen maisemaksi, vaikka järven sijaan tuijottelen läppärin näyttöä. Elokuu ja töiden alku ovat lähteneet tahmeasti käyntiin. Mitä oikein olenkaan tässä tekemässä, mikä on homman nimi? Sitten tulee torstai, kun ryhmä kokoontuu ensimmäistä kertaa kesätauon jälkeen. Konkreettiset rutiinit tuntuvat hyvältä, ruoan valmistus, tilan mukavaksi laitto ja illan teeman valmistelu.  

Istumme yhdessä pöydän ääreen, ryhmän uudet ja vanhat jäsenet, kuka on saapunut koulusta, töistä, kaupungilta ja kuka kotoa. Joku vähän kiireellä ja ajatus vielä muualla, mutta pikkuhiljaa laskeudumme helposti yhteisesti jaettuun tilaan. Tilassa saa vapaasti jakaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan, toisinaan ehkä vain keskittyä kuuntelemaan ja kokemaan, ettei olekaan ainoa ihminen maailmassa, joka on kokenut näin. Nauruakin riittää, joskus se on ainoa keino reagoida niin absurdeilta tuntuviin kokemuksiin. Ryhmäkerran lähentyessä loppua kerätään ajatuksia yhteen: mihin kaikkeen halutaan tänä vuonna vaikuttaa, keiden kanssa keskustella lastensuojelusta ja millä tavalla viedä ryhmän viestiä eteenpäin. Ideoita ja ajatuksia lentelee ja ryhmän innostus tuntuu väreilynä ilmassa. Tämä on se juttu, mikä saa tulemaan ryhmään viikko toisensa jälkeen. Ajatus siitä, että omalla kokemuksella on mahdollista vaikuttaa – oli se sitten yhden sosiaalityöntekijäksi valmistuvan ajattelumaailmaan pienen idun aikaansaamista siitä, miten hän kohtaa lapsen ja nuoren tai mahdollisuuden kertoa oman mielipiteensä lastensuojelulain muutoksista.  

Itselleni kehittäjäryhmä on samalla mieluisin ja haastavin osa työtäni. Se antaa työhöni paljon, oikeastaan se on työni ydinsisältö, sillä yhteiskehittämistä ei opita kirjoista tai koulutuksista vaan tekemällä ja olemalla osa ryhmää, asettumalla dialogiin nuorten kanssa. Ryhmästä ja nuorilta olen saanut oppini siitä, mitä lastensuojelu todellisuudessa on heille, jotka sen keskellä elävät. Miltä tuntuu olla lastensuojelun asiakkaana? Ainakin toisinaan se tuntuu siltä, kuin katselisi omaa elämäänsä ja sen tapahtumia ulkopuolelta. Siihen liittyy surua, vihaa ja häpeää, mutta myös turvaa ja kiitollisuutta. Niin isoja elämänkokoisia asioita ja tunteita, että pakostikin jää miettimään, ymmärretäänkö sen kaiken suuruus ja vaikuttavuus lapsen ja nuoren elämässä, osataanko ottaa huomioon ja auttaa sen kaiken käsittelyssä?  

Olen itsekin joskus ajatellut, että nuoren tullessa kertomaan huoliaan, minun tehtäväni ammattilaisena on alkaa ratkoa huolia ja ohjata nuori oikeaan paikkaan saamaan apua. Miten vaikeaa voi toisinaan olla vain ja kuunnella toista, sisäistää ja ymmärtää toisen sanomaa ja ehkä miettiä, miten se resonoi minussa, mitä ajatuksia ja tunteita se herättää. Sen sijaan, että ajatus alkaa heti raksuttaa sen ympärillä, miten ongelmaa voisi lähteä ratkaisemaan ja mitä minä seuraavaksi sanon. Ei ole aina helppoa siirtää katsetta ja korvia itsestä toiseen ja keskittyä kuulemaan. Nuoret ovat kokeneet, että ammattilaiset pelkäävät liiaksi, ettei heillä ole oikeanlaista osaamista tai he eivät tiedä, miten auttaa nuorta. Kun ammattilainen alkaa kertoa nuorelle erilaisia vaihtoehtoja ja ratkaisuja, saattaa kohtaamisesta jäädä nuorelle olo, ettei ollut aikaa eikä tilaa jakaa eikä saada lohdutusta, tukea ja ymmärrystä.  

Yhteiskehittämisessä haastavaa ja pelottavaa voi olla juuri tietämättömyyden tilaan asettuminen ja sen hyväksyminen, etten välttämättä osaa tai tiedä asiasta sen enempää eikä minun tarvitsekaan tietää. Ei ole olemassa ratkaisuja, jotka ammattilaisen tulisi kertoa vaan yhteisestä epävarmuudesta, ihmettelystä ja tutkimisesta voi syntyä jotain ihan uutta ja raikasta. Kukaan yksinään ei vie tätä prosessia eikä sitä tarvitse kiivaasti kannatella vaan se soljuu eteenpäin juuri niin, kuin ryhmän jäsenet sitä uittavat kokemusten virrassa. Kannattaa hypätä! 

Anni Sunervo, Osallisuuden ajan projektipäällikkö