Kävin taannoin kuuntelemassa mielenkiintoista keskustelutilaisuutta nuorten päihteillä ja rikoksilla oireilusta. Keskustelussa nostettiin esille näkökulmia, jotka mielestäni ansaitsevat lisää palstatilaa. Sen vuoksi päätinkin nostaa muutamia niistä erityisesti framille.
Tämä postaus nojaa esille nostetuilta näkökulmiltaan vahvasti Maya Waitaran, Nouran Al-Emaran, Essi Lindbergin sekä Laura Rantasen keskusteluun. Tekstin tarkoituksena ei ole olla aihepiirien syväkatsaus tai tarkka referaatti, vaan toimia enemmän ajatusten herättäjänä. Siispä, lyhyestä virsi kaunis ja asiaan.
Ovatko nykynuoret enemmän pilalla kuin aiemmin?
En usko. Nuoret ovat aina olleet vanhempien sukupolvien mielestä pilalla. Milloin nuorista tuli hulttioita kirjojen, tv:n tai sosiaalisen median takia. Koska näin on kautta aikojen ajateltu, voisi sanonnan ajatella kumoavan itsensä. Maailma ja trendit muuttuvat, ja ihmisten on omien sukupolvikokemuksiensa valossa ehkä vaan hieman haastavaa nähdä uusia tapoja elää ja toimia. Näin pohti myös Essi Lindberg:
”Nuorilla on omia kirjallisia kulttuureja, jotka pitää vaan tunnistaa ja osata nähdä. Rap on nuorten kieli, jota tällaiset keskiluokkaiset työssäkäyvät ihmiset eivät ymmärrä.”
Osallisuuden ajan Maya Waitara myös muistutti siitä, kuinka kasvavat ihmiset aina ottavat oppia vanhemmista ihmisistä. Jos uusi sukupolvi on pilalla, niin keneltä se on opittu? Sosiaalisen median syyttäminenkään ei tässä taklaa argumenttia, sillä sama lainalaisuus pätee myös teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa: Mitä aikuiset edellä, sitä nuoret perässä.
“Samaan aikaan puhutaan Facebookissa tai täysistunnossa siitä kuinka hirveitä nää nuoret on, ja samassa lauseessa moititaan sitä kuinka nää nuoret käyttäytyy niin huonosti.
Jos me [aikuiset] ei pystytä asiallisesti keskustelemaan toisillemme ilman haukkumista, miten sitä voi odottaa nuorilta? Ei mua ihmetytä, miksi nuoret käyttäytyvät tietyllä tavalla. Nuorethan oppii ympäristöstä ja näiltä aikuisilta.” – Maya Waitara
Onko vankila ratkaisu kaikkeen?
On helppoa sanoa, että jokainen rikoksen tehnyt, nuori tai vanha, joutaa suorinta tietä vankilaan, kulkematta lähtöruudun kautta. Tottahan tällainen ajattelu voi luoda illuusion turvasta, mutta ajattelun lyhytnäköisyys selviää nopeasti. Ei tarvitse kuin pysähtyä pohtimaan vankilan vaikutuksia nuoren ihmisen elämään tai sitä, miten puutteellista keskustelu on siitä, mitä tuomion suorittamisen jälkeen tapahtuu.
Keskustelijamme totesivat, että vankila kouluttaa nuoren herkästi ammattirikolliseksi. Jos yhteen kootaan joukko ihmisiä, joiden elämien yhtymäkohdat ovat juurikin rikollisuudessa, ja joille rikollinen elämäntapa on ollut heidän ainut mahdollisuutensa elämässä selviytyä tähän asti… Kertoimet nuorten kaidalle polulle pääsyyn eivät vankilassa – nätisti sanottuna – ole täysin ideaalit.
”Puuttuu keskustelu siitä, et jos nuori on käyttäytynyt väkivaltaisesti tai oireillut muulla tavoin, niin mitä sen jälkeen tapahtuu? Jos sä vaikka joudut vankilaan, niin ikinä ei puhuta siitä, et miten tää nuori kuntoutetaan takaisin yhteiskuntaan.
Kyllähän me kaikki varmasti toivotaan sitä, että hekin pystyvät olla osana yhteiskuntaa. Eihän me voida vaan sulkea ihmisiä pois.” – Maya Waitara
Ennaltaehkäisy on sinun vastuulla
Ja minun, ja ihan jokaisen. Keskustelussa esitettiin, että olisi ehdottoman tärkeää, ettei ennaltaehkäisevää työtä nähtäisi ”vaan jonain kerhona, jonne ne nuoret menevät” – vaan ymmärrettäisiin, että nuorten ajautumista päihde- tai rikosoireiluun ei voi erottaa nuorten yleisestä pahoinvoinnista, rasismikokemuksista, haastavasta perhetilanteesta tai mielekkäiden vaihtoehtoisten ajanviettotapojen puutteesta. On yhteiskunnan (aikuisten) vastuulla pyrkiä luomaan rakenteita, joiden sisällä jokainen nuori voi kasvaa mielekkäältä tuntuvan nuoruuden, johon kuuluu onnistumisen ja kuulumisen kokemuksia.
Konkreettisesti tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jokainen nuori tulisi kohdatuksi ilman syrjintää, jokaisella olisi mahdollisuus mielekkääseen harrastukseen, ja että jokaisella nuorella olisi joku turvallinen aikuinen elämässään. Ja vaikka edellisessä lauseessa ei erotella tekijää, niin väännänpä tämän jälleen rautalangasta: Näiden asioiden toteutuminen tai toteutumattomuus on jokaisen aikuisen ihmisen vastuulla. Meidän tulee antaa nuorille mallia aktiivisesta inkluusiosta ja rasisminvastaisesta käyttäytymisestä. Meidän tulee varmistaa, että alueelliset päätöksemme tukevat nuorten hyvinvointia, ja meidän tulee olla niitä turvallisia aikuisia kohtaamille lapsille ja nuorille.
Muistetaan, että aikuisten puhe nuorista on aina aikuisten puhetta nuorista
Tärkeätä on vielä muistaa, että aikuisten puhe nuorista ei ole totuus, vaan se on aina aikuisten puhetta nuorista. Keskustelijamme totesivat, että usein yhteiskunnallinen keskustelu nuorista ei ole lainkaan nuorilähtöistä, vaan sitä käydään useimmiten yli 30-vuotiaiden ihmisten kesken. Näen itse ympärilläni pyrkimystä nuorilähtöiseen toimintaan, mutta näen ja tunnistan myös, kuinka haastavalta se voi toisinaan tuntua. Suuri laiva kääntyy hitaasti, eikä Roomaakaan rakennettu päivässä, mutta haluan uskoa, että pitkäjänteisellä työskentelyllä asioiden tilaa voidaan muuttaa.
Ehkäpä ensimmäiseksi pitääkin myöntää, kuinka omien sukupolvikokemuksiensa valossa on hieman haastavaa nähdä uusia tapoja elää ja toimia, ja todeta, että eivät nykyiset(kään) nuoret ole pilalla. Elämä vaan on erilaista.
Heta Vihro / Nuorten osallisuuden kehittäjä
Kirjoitusintoilija ja moniäänisen ajattelun ystävä